Ateneumin taidemuseon yläkerrassa roikkuu parhaillaan kokoelmaripustus ”Elämää suurempaa”, joka vähän haparoiden yrittää selittää jotain taiteilijana olemisesta. Yksi neljästätoista salista, pikkuinen huone, on nimeltään ”Nainen taiteilijana”.
Muut kolmetoista salia ovat kai sitten teemaltaan ”Mies taiteilijana”.
Atskin naisgetto on masentava. Sitä selittää wikipediamainen tekstinpätkä naisten äänioikeudesta ja suomalaisten naistaiteilijoiden poikkeuksellisesta ennakkoluulottomuudesta. Salin teoksilla ei oikein tunnu olevan mitään yhteyttä tekstiin tai teemaan tai toisiinsa – paitsi tietenkin tekijän sukupuolielimet. Pimpissäkö sitä pensseliä pidetään?
Mukana ollut ystävä kertoi kieltäytyneensä kutsusta oman alansa naistaiteilijoiden yhteisteokseen. Ajatus naistaiteilijoista yhtenevänä joukkona (ja vähän kuriositeettina) oli tuntunut järjenvastaiselta eikä suinkaan ainakaan edistykselliseltä.
Tästä viikon verran jupistuani törmäsin Guardianin artikkeliin A Gallery of One’s Own, joka käsittelee naisten tekemän taiteen museoita. Naisten on vaikea saada töitään näytille, sanovat erillismuseoiden puolustajat. (Cambridgen New Hall Collegessa naistaiteilijat ovat tosiaan saaneet 350 työtään esille – mutta yhdellekään tekijöistä ei ole maksettu.) Juttuun on haastateltu myös erillisgallerioiden vastustajia, joiden mielestä naistaiteilijan elämä ei ole sen hankalampaa kuin miehenkään.
Guardianin jutussa kukaan ei edustanut ystäväni kantaa: sitä, että naistaiteilijan käsite ei ole sen imartelevampi kuin ”naisautoilija”. Se vihjaa, että miehet ovat yhä niitä varsinaisia taiteilijoita ja autoilijoita.
Kommentoikaa: Osallistuisitko julkiseen projektiin, joka esittelee oman alasi naispuolisia huippuja? Millä ehdoilla? Miten naisfokus pitäisi perustella?
Päivystävä feministi 
Viimeisimmät kommentit