Rosa Meriläinen kirjoittaa kolumnissaan jojolaihduttamisesta, siitä kuinka kivaa on sekä laihtua että lihoa. Varsin pienessä mittakaavassa laihduttava ja lihova Rosa herätti kuitenkin lukijoissa myös kiukkua: pitääkö laihduttamisesta taas kirjoittaa, kun tiedetään mikä haitallinen vaikutus sillä on?
Päivystäjä Pulliaista kirjoitus hymyilytti. Rosan teksti on yhtä aitoa kuin siihen vastanneiden huoli. Molemmat ovat oikeassa. No miksi?
Koska feministin elämä itsessään on aika usein kuvatunlaista jojoilua oikeiden ja väärien feminististen valintojen edessä.
Saanko meikata? Saanko ajella säärikarvani? Saanko olla ajamatta säärikarvojani? Ja se vaikein: saanko laihduttaa? Ja jos annan näissä periksi, niin saako siitä puhua? Mitä siitäkin seuraa, muuta kuin lisää surua ja kauhua naisten elämään.
No, Pulliaisen mielestä feminismijojoilusta on tärkeää puhua, koska vertaiskokemukset auttavat tässäkin asiassa.
Kun Rosa viittaa suorituspaineisen ihmisen iloon itsekurin pitäessä, feministi Pulliainen muistelee sitä outoa iloa mitä itse on kokenut vastatessaan yhteiskunnan asettamiin kohtuuttomiin odotuksiin – myytyään tietysti ensin sielunsa paholaiselle.
Kun Rosa taas kirjoittaa lihomisen tuottamasta nautinnosta, feministi Pulliainen tietää, kuinka ihanaa on tehdä niin kuin haluaa ja viis veisata itseensä kohdistuvista odotuksista. Samalla voi osoittaa oman feminisminsä erityislaatuisuutta muille siskoille: ”Tänäänkin pistin patriarkaattia palleaan syömällä viisi kiloa pullaa ihan vaan siksi.”
Totta, Rosa ei viittaa tähän feministijojoilun dilemmaan kirjoituksessaan, mutta miksi Pulliaista olisi muuten hymyilyttänyt?
P.S.
Päivystävän feministin virallinen totuus laihduttamisesta:
Laihduttaminen ja liika lihominen heijastavat molemmat itsekontrollin ongelmia: ruokaan kohdistetaan merkityksiä, joita sillä ei pitäisi olla. Sitä liikasyödään tai ollaan syömättä psyykkisistä syistä.
Feministisessä utopiassa myös paino-ongelmat lakkaavat, sillä siellä toteutuu steinilainen maksiimi:
Ruoka on ruokaa on ruokaa.
Päivystävä feministi 
Juuri näin ja naulankantaan! :)
Jos jonkinsortin feminismiä pitäisi kannattaa valitsisin sellaisen, jossa nainen saisi olla nainen valitsemallaan ja hyväksi katsomallaan tavalla pelkäämättä esim patriarkaattia, kanssafeministejään tai matriarkaattia. Liekö tuollainen feminismi mahdollista, nyt kun näyttää, että feminismin polttoaine on polarisoituminen, (julkisesti tai ääneen kielletty) miesviha?
Minulle feminismin tuoma emansipoituminen on nimenomaan tarjonnut mahdollisuuden olla nainen valitsemallani ja hyväksi katsomallani tavalla. Nojaan valinnoissani oikeudentajuun ja siihen minkä uskon pitkällä tähtäimellä olevan hyväksi minulle ja maailmalle. Se ei ole aina helppoa, eikä se tarvitsekaan olla. En kaipaa sellaista oman itseni vahvistamista, jossa tehdään vain helppoja valintoja sen mukaan mikä tuntuu itsestä sillä hetkellä mukavalta. Tämä pätee kaikkiin muihinkin kulutus- ja poliittisiin valintoihin elämässä. Se ei suinkaan saa minua tuntemaa pelkoa vaan pelottomuutta – mikään ei ole rohkeampaa ja vaikeampaa kuin määritellä kuka on ja mihin uskoo itse, sen sijaan, että antautuu muiden määriteltäväksi.
Naisena ja feministinä minua määritellään yhä jatkuvasti ulkoapäin vasten tahtoani ja usein minulta mitään kysymättä. Vastaan tässä nyt kuitenkin yhteen tuollaiseen määritelmään: Feminismiin ei kuulu miesviha. Valitettavasti vain ei-feministit jaksavat pitää yllä tuota myyttiä.
Tunnistan, että ympärillä velloo valtavasti toiseen sukupuoleen kohdistettua vihaa, sekä mies- että naisvihaa. En kuitenkaan tunnista puhujia feministeiksi.